Ajatuksia

Moikka! Tänään, ja monia muita kertoja aikaisemminkin salilla ollessani pysähdyin venytellessäni miettimään asioita. Mietin omia saavutuksia, tuloksia, tavoitteita ja kaikkea muuta omaan tekemiseeni liittyvää. Suurimmaksi mietiskelyn aiheeksi nousi yksin treenaaminen, ja sen hyvät ja huonot puolet.

Oon koko elämäni harrastanut joukkulajeja. Aloitin jo ihan pienenä luistelun, ja muodostelmaluistelua ehdin harrastaakin viime kevääseen saakka, jolloin oma tekeminen loppui täysin omien ajatusten takia. Vuoden verran kerkesin jossain välissä joukkuevoimisteluakin harrastamaan. Joukkueen kanssa tekemisessä on sitä jotain, se fiilis on ihan uskomaton kun saadaan yhdessä tavoitettua jotain, ja muutenkin se kaikkien muiden tsemppaaminen on ihan huikeeta!

En oo koskaan ajatellut, että en kykenis yksin mihinkään. En ajattele niin nytkään, enkä varsinkaan ajattele, että en osais yksin kehittyä. Nyt yksin treenatessa tällasia asioita on kuitenkin aina välillä noussut ajatuksiini. Tottakai kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä, se on ihan luonnollista. Nyt jotenkin on kuitenkin korostunut se, minkä takia kaipaan toisia siihen ympärille - se yhteinen tsemppi, fiilis ja ryhmähenki on ollut se, minkä takia oon joukkuelajeissa pysynyt. Sitä on tehnyt asioita täysillä sen takia, että tietää sen vaikuttavan koko porukan tekemiseen. On tiennyt, että vain täysillä tehdessä kaikki voi kehittyä yhdessä.

En oikeen osaa pukea tätä asiaa sanoiksi. Salilla yksin käydessä mulla on ihan eri tavoitteet, ja koska oon ihan pihalla kaikesta, en osaa mennä oikealla tahdilla niitä tavoitteita kohti. Oon ihmisenä tosi ujo, ja tarvitsen rinnalle toisen, että kykenen aloittamaan uusia asioita. Viime joulukuuhun asti sain ihmisiä pyytää, kunnes päätin tällasen vetkuttelun loppua. Voitin itseni, ja siitä oon tosi ylpeä edelleen. Nyt kuitenkin miltei neljä kuukautta salilla käyneenä voin kertoa, että joskus siihen viereen kaipaa toista, ikään kuin vertaistueksi. Yhä edelleen mulla on ongelmia tehdä salilla uusia juttuja, ja esimerkiksi vapaat painot kiinnostaa mua tosi paljon, mutta sinne puolelle en vaan ole vielä uskaltautunut - ehkä vielä joku päivä. Sama asia koskee ryhmäliikuntoja, oon haaveillut joogasta, pilateksesta ja jopa potkunyrkkeilystä, mutta en vaan kykene menemään sinne yksin. Tiedän, että ei mua siellä pahalla katsottaisi, mutta kun ei koskaan ole yksin joutunut tekemään tällaista, niin pieni ujo lapsi sisälläni herää ja pistää vastaan.

Käyn aina välillä lenkillä yhden yläasteelta tutun tytön kanssa. Rakastan sitä miten terapeuttisia ne hetket kahdestaan pitkillä lenkeillä on, saatetaan kolmekin tuntia vaan kävellä ja puhua. Jos tämä tyttö lukee tän tekstin joskus, niin hän kyllä tietää kenestä puhun. Ja tietää kyllä, että tarkoitan tätä.

Tavallaan oon tosi katkera itselleni siitä, että oon aika huono tutustumaan ihmisiin. On mulla koulussa sellasia "tuttuja" joiden kanssa pystyn viettämään koulussa aikaa, mutta vapaa-ajalla koen sen näkemisen tosi pelottavaksi, ikäänkuin pelkään sitä, että tilanteesta tulee tosi kiusallinen. En kuitenkaan osaa olla vihainen omalle luonteelleni, koska tällainen mä olen aina ollut, ja luultavasti tuun aina olemaan. Tämän takia en koskaan voinut uskoa, että kaipaisin salille jonkinlaista vertaistukea, koska viihdyn tosi paljon yksin. Nyt kuitenkin lukuloman aikana on tullut nähtyä niin vähän ihmisiä ja poistun tosi vähän kotoa, että jopa odotan uuteen kouluun pääsyä ja sen alkamista, että voin tutustua uusiin ihmisiin! Ja jopa salaa toivon, että saisin niistä sellaisia omia salikavereita (edes kerran viikkoon)... ;)

Nyt huomaan, miten se vanha joukkuelajeihin rakastunut minä kumpuaa taas ja kaipaan pientä boostia treeniin seuran muodossa. Oon tosi tavoitteellinen ihminen, ja rakastan nähdä kehittymisessä tuloksia ja täten myös näen pääseväni koko ajan lähemmäs tavoitetta. Oon myös tosi seurallinen ihminen jos mut oppii tuntemaan, voisin vaikka tunteja jutella päivässä jos vaan saisin ensin tutustua kunnolla.

Musta tuntuu, että tää koko teksti on tosi sekavaa eikä tässä ole sellaista punaista lankaa, kun annoin vaan sormien mennä ja kirjoittaa kaiken mitä mieleen tuli, mutta ehkä tästä jonkinlaisen käsityksen saa.

Onko siellä sellasia, joita tää sama asia koskettaa?